Tunne ruska ihollasi
Syksy maalaa suurella pensselillä ja laajoin vedoin väriä luontoon. Sitä saa vain ihmetellä ja haukkoa henkeään toinen toistaan upeammista maisemista, ja siitä, kuinka sama maisema eilen näytti vielä aivan toisenlaiselta. Ja ehkä jo ensi viikolla se muuttuu vielä radikaalimmin, kun lehdet tipahtavat ja paljaat rungot oksineen julistavat kasvukauden päättyneen. Ihana luonnon kiertokulku on kuin itsestäänselvyys. Kuitenkin se yllättää ja hurmaa meidät joka vuosi.
Kaikille syksy ei ole helppoa aikaa, joillekin se kertoo enemmän elämän riisumisesta, katoamisesta, jopa kuolemisesta, jotka vetävät mielen harmaaksi ja apeaksi. Kukin kokee tavallaan, siihen on vaikea vierestä tuputtaa mitään tekopirteää tai pakkotsemppiä. Joskus omat kokemukset auttavat löytämään sanoja, jotka ovat aitoja ja läpielettyjä.
Syksyyn liittyy myös minulle haikeutta ja surua, jotka vuosien myötä ovat muuttuneet kauniiksi muistoiksi, ja joille sytyttelen kynttilöitä, sekä katselen samoja valokuvia kuin kertauksena yhteisistä poluista. Syys-joulukuun aikoihin olen menettänyt monia merkityksellisiä ystäviä, isäni ja muita läheisiä. Koen heistä kaikista kiitollisuutta, sillä näen ja koen heidät iloisissa syksyn väreissä, sekä vahvassa maan ja mullan tuoksussa.
Vaikka olen kesän lapsi ja herään eloon viimeistään keväällä, niin syksy riehaannuttaa luovuuteni ihan eri sfääreihin. Värit luonnossa saavat sen aikaan, väreillä kun on vahvat viestit. Tekee mieli kulkea luonnossa ja tallentaa näkemäänsä kuviksi, kaivaa esiin pensselit ja maalata mieltään näkyväksi. Huomaan myös, että sisustusintoni on syksyllä vahvimmillaan, parhaillaan tekee mieli ruveta pienesti muuttamaan tai vaihtamaan värejä myös sisällä. Ei onneksi suuria remonttihaaveita, jotka pitäisi toteuttaa tässä ja nyt.
Tämän toisen koronasyksyn ilmastossa väreilee toivo ja uusi normaali. Etätyöt päättyvät laajalti, voi taas osallistua ja tyydyttää niin sosiaalista kuin kulttuuristakin nälkäänsä vapaammin. Aion pitää kuitenkin maskin mukana ainakin kassissa tai taskussa, ja ottaa etäisyyttä ääneen yskiviin kanssamatkustajiin, jos liikun julkisilla. Tämä kysyy uudenlaista rohkeutta siinä, missä ennen kaikki oli itsestään selvää. Toivoa ei kannata uhrata pelolle, vaan hyväksyä tosiasiat ja sopeuttaa ne järkeviin käytäntöihin. Luovasti miettien ja valmistautuen.
Uskon monen tyhjän puistonpenkin odottavan istujia, puhetovereita, tuttuja ja tuntemattomia. Kenties joku ystävistämme, työtovereistamme, naapureistamme tai läheisistämme pitää tyhjää tuolia meitä varten, odottaen kuuntelijaa, kädestä pitäjää, sopivaa olkapäätä, syliä ja sydäntä.
Huomaan kysyväni tätä itseltäni selatessani kännykän nimiluetteloa. Entä jos soittaisin, lähettäisin tekstarin, kutsututtaisin itseni kylään tai pyytäisin luokseni. Tai kysyisin lenkkikaveriksi löytämilleni luontopoluille. Kun tässä katselen nimiä, huomaan samalla muistavani aika monien kiinnostuksien kohteet, jospa olisi aika lähteä taas elokuviin, konserttiin, taidenäyttelyyn, kirkkoon, mihin tahansa ihmisten kohtaamispaikkaan.
Mustavalkoinen puhelinluettelo kännykässäni alkaa loistaa ruskan väreissä, nimiin liittyy niin paljon lämmintä ja sykkivää elämää. Enää en halua suodattaa niitä koronan kautta pelokkaana, vaan uuden normaalin mahdollistajina.
Ruska ympärillämme syntyi, kun kasvit ja lehtipuut aloittivat valmistautumisen talveen. Ne lopettivat yhteyttämisen, jolloin lehtivihreä alkoi hajota ja mennä varsiin, runkoihin ja aina juuriin asti. Se kaikki oli ja on talveen valmistautumista samalla, kun valo vähenee ja lämpötilat laskevat. Juuri silloin värit saavat luvan loistaa ruskassa, kun lehtien keltainen ja punainen väriaine ovat päässeet pintaan.
Meille luonnon ystäville alkava syksy ja tuleva talvi voivat parhaimmillaan olla yhteyksien uudelleen herättelemistä ja uusien suhteiden luomista. Tähän liittyy toki ihana riskinsä, sillä näin toimien elämästämme saattaa tulla hyvinkin värillistä ja oikeasti toivorikasta. Joka tuntuu ihan iholla.
