Vieterin mittainen soitto

Sadepäivinä sitä puuhastelee kaikenlaista poikkeavaa, innostuu maalaamaan, huomaa jonkun kaapin tai laatikoston, jossa ei ole ”vieraillut” pitkään aikaan. Näin kävi minullekin, tuli kurkistettua perintökaapin syvyyksiin takaseinää myöten. En muistanut, että kaapin sisältä löytyy salalokero kuin hotellin safety box. Onneksi ei tarvinnut etsiä avainta, sillä ovi on jäänyt auki jo viime vuosituhannella. Löysin sieltä Päivän Tunnussanan vuodelta 1944 ja pari vanhaa kasvokuvaa, joissa tunnistin suvun piirteitä. Lisäksi olin itse laittanut sinne Milanon-matkalta hankkimani soittorasian, jonka olin kuvitellut kadonneen.

Rasia on käsin tehty pähkinäpuusta, sen pintapuleeraus kiiltää kuin flyygelin kansi. Kannen kuvana on itävaltalaisen Rosina Wachtmeisterin kissamaalaus. Ihailen Rosinaa, vaikka en voi julistautua kissaihmiseksi, mutta hänen kissaveistoksensa ja -maalauksensa ovat valloittavia. Rasian sisäosat on verhoiltu Alcantaralla ja sen alapohjassa on avain, jota kääntämällä vedetään vieteriä, jotta soittokoneisto toimii. 

Pyöritän avainta niin kauan kuin se pyörii, vieteri kiristyy, päästän irti ja sitten alkaa soida Rossinin La Gazza Ladra, suomeksi Varasteleva harakka, joka on samannimisen oopperan alkusoitosta. Ko. ooppera kantaesitettiin La Scalassa Milanossa 1817. Ikivihreitä keveitä säveliä.

Kierrän taas avainta useita kertoja ja kuuntelen aina uudelleen. Harmi, kun rasian vieteri on sen verran lyhyt, että soitto katkeaa mielestäni liian aikaisin, aina samaan kohtaan. Kaunista niin kauan kuin sitä kestää, eikä sorru tekemään toistoja liikaa. Tuo soiva ja piilossa oleva koneisto on koko rasian kultainen sydän.

Mieleeni nousi yllättävä vertaus: Jos rasia ja sen soittokoneisto olisivat ihmisiä, eläisivätkö ne sulassa sovussa, koska kysyy todella vieteriä, jos toinen soittaa koko ajan samaa sävelmää saman tietyn pätkän. Onkohan kenelläkään tästä kokemusta? Silti yhdessä ne ovat kaunis kokonaisuus, ja jos malttaa soittaa harvemmin, vieteri ei pääse venymään, eikä sävelpuhtaus kärsimään. 

Päätin laittaa rasiaan jotain merkityksellistä varjellakseni sen sekalaiselta rihkamalta. Sovitin sisään ikonikoruja. Pienempi niistä on ihmeitätekevän Jumalanäidin ikoni, Tiennäyttäjä ja suurempi Armahtavainen Jumalanäiti, joka kuvaa läheisyyttä ja inhimillisiä tunteita, niin pelkoa kuin hellyyden kaipuuta. Molemmat levollisesti niin äänettömässä kuin soivassakin rasiassa. 

Miten soittorasia, ikonit ja Rossinin Varastelevan harakan sävelet sopivat yhteen? Eivät välttämättä mitenkään. Ehkä rasian tekijä rakasti kontrasteja, hän halusi valmistaa rasian kalliille koruille muistuttaen samalla kaiken kiiltävän perään hamuavan harakan kohtalosta. Ikonit viestivät hiljaisesti rakkaudesta, joka yhdistää taivaan ja maan, ja joka ei häiriinny tosielämästä.

Soittorasiani on ansainnut näkyvän paikan, ei piiloa. Jotta triosta rasia - ikonit - harakka tulisi sanoitettua tässä tasapuolisesti, liitän mukaan Eeva-Liisa Mannerin runon, joka on kyseenalainen valinta, mutta toimii Rossinin hengessä ja sävelillä.

Varasteleva harakka

Tämä on tarina varkaasta,

joka pettyi vahingossa;

harakka, leuhka ja julkea,

näki auringon kiiltävän lammikossa.

Luuli sitä kullaksi, kultalautaseksi kai.

Voi varastavaa harakkaa, joka pitkän nokan sai!

 PS. Lydia Havet´in fb-sivulla löydät lisää lasi-ikoneita, käy kurkkaamassa!