Hiljaisuus koskettaa

Kuvataiteilija Juhani Linnovaaran (s.1934) maalaus Hiljaisuuden kuuntelija jäi minulle vahvana jälkikuvana Taidemuseo Emman näyttelyistä. Yllätyin itsekin, sillä Kakkosen lasi- ja keramiikkanäyttely oli tehnyt jo vahvat pohjat päivän museovierailuuni. Rakastan lasia, sen läpinäkyvyyttä, valon siivilöintiä, avaruutta, sillä katse ei pysähdy kohteeseen, vaan jatkaa vapaasti eteenpäin.

Alma Jantusen lasiveistoksia

Museon yläkerran Kosketus-näyttelyn yhtenä osiona oli edellä mainitsemani Hiljaisuuden kuuntelija-taulu. Seinällä oli relevantti kysymys Miten hiljaisuutta kuunnellaan? Teksti jatkui: ”Hiljaisuuden etsiminen on osa ihmisenä olemista. Se voi merkitä yhteyttä omaan sisäiseen maailmaan ja vuoropuhelua itsen kanssa. Hiljaa voi olla myös yhdessä. Hiljaisuus voi piinata tai rauhoittaa. Hiljaisuus voi olla vaikenemista ja pitää sisällään salaisuuksia tai vääryyksiä. Onni voi löytyä hiljaisesta meditatiivisesta uppoutumisesta, toistosta tai rutiineista.”

Juhani Linnovaara Hiljaisuuden kuuntelija

Muistin jälkikäteen, miten olin joskus pohtinut hiljaisuutta ihan tosissani, sillä olin menossa tapaamiseen, missä hiljaisuus oli naistenillan teemana. Onneksi on tämä sähköinen muisti, ettei tarvinnut ruveta etsimään mitään papereita, joiden säilyttäminen ei ole vahvin lajini.

Olin merkinnyt ranskalaisin viivoin ajatuksiani, joita mahdollisuuksien mukaan voisin kenties nostaa esiin:

-Hiljaisuus on meluvapaa olotila.

-Se ei kuitenkaan tarkoita äänettömyyttä, sillä silloin voi kuulla niitä pieniä elämän ääniä, joita muuten ei erottaisi.

-Ei vain kuulo, vaan myös muut aistiärsykkeet ovat hiljaisuudessa minimalistiset.

-Hiljaisuus kuuluu perustarpeisiin, silloin voi rehellisesti kysyä itseltään: Elänkö minä oikeasti, vai pelkästään olen ja suoritan elämääni?

-Luovuudelle hiljaisuus on hedelmällinen maaperä.

-Parhaimmillaan hiljaisuus on kauneutta, pahimmillaan kidutusta.

Tuo ihan jälkimmäinen vei yllättävän paljon hiljaisuusiltamme keskusteluosuudesta. Joku kärsi kumppanin, lapsen tai työkaverin mykkäkoulusta, tai naapurin piinaavista hissikokemuksista, kun ei matkalla ylös tai alas sanottu sanaakaan.

Ehkä eniten oli niitä, joiden työpaikoilla hiljaisuudesta oli tullut vallankäytön väline. Ilmapiiri oli näennäisen ystävällinen, kun osasi vaieta kuoliaaksi asiat, joista olisi ollut tarve puhua. Eikä nuo asiat mitään salaisuuksia olleet. Piinaavin hetki koettiin aina, jos pomo sattui kysymään jo ylitetyn kokousajan viimeisenä ajatuksena: ”Onko jollakin jotain kysyttävää?” Kokouspöydän ympärillä syntyi syvä hiljaisuus, joku etsi katseellaan katonrajaa, joku hamusi jalkalistoja, ja jotkut naputtivat hermostuksissaan pöytäpintaa. Oli käsinkosketeltava hiljaisuus, jonka pomo itseriittoisesti tulkitsi myönteisesti ja päätti kokouksen. Ilma jäi sakeaksi milloin epäoikeudenmukaisuudesta, jopa valheesta, epäasiallisesta kohtelusta tai silkasta väärinkäsityksestä. Olisi kipeästi tarvittu vaietun hiljaisuuden kuuntelijaa.

Luonnonrauhaa

Jo vuosia on ollut tavoiteltavaa osallistua erilaisiin hiljaisuudenretriitteihin ja meditaatioihin. Ystävissäni löytyy niitä, joille oma arkiretriitti kuuluu päivän rutiineihin. Minun hiljaisuuteni syntyy mietiskelykivelläni merenrannassa, tai sulkemalla some sekä televisio ja ottamalla hyvä kirja käteeni. Kirja on hiljainen ystäväni, joka puhuu ja inspiroi rivien väleistäkin.

Myös matkailun kuumin globaali trendi on ollut ja on edelleen hiljaisuus, sitä haetaan paitsi luonnonrauhasta, myös muusta matkailujärjestäjän ohjelmatarjonnasta. Hiljaisuudesta on tehty ylellisyyttä. Nämä kaikki todistavat ihmisen kaipuusta hiljaisuuteen, mutta myös tarpeesta löytää hiljaisuuden Kuuntelija.

Muistui mieleeni tuntematon pariskunta Emman Kosketus-näyttelystä, kun mies totesi: ”Jos ei siedä hiljaisuutta, silloin on liikaa melua omissa sisuksissa.” Voi kait sen näinkin ilmaista.

Suosittelen lämpimästi taidenäyttelyitä!

Sininen hetki mietiskelykivellä