Kaikki tiet vievät Roomaan
Yllä oleva otsikko on melko tuoreen kirjan nimi. Ystäväni lähetti sen minulle joululahjaksi. Vähän aiemmin olin kuullut, kuinka hänen perheensä vaihtoi luterilaisen kirkon katoliseen. Ei hetken mielijohteista, vaan pitkällisen pohdinnan tuloksena. Arvostan ystävääni ja tunnen hänen vakaumuksensa, siksi uskon, että he ovat tehneet valintansa Jumalan johdatusta aidosti etsien ja löytäen. He eivät ole suinkaan ainoat, joiden tiedän tehneen samanlaisen ratkaisun.
”Miksi joku haluaa liittyä katoliseen kirkkoon? Miksi katolinen kirkko vetää puoleensa enemmän ihmisiä nyt kuin koskaan reformaation jälkeen?” Nämä kysymykset esitetään kirjan takakannessa. ”Ateisteja, agnostikkoja, epäilijöitä, etsijöitä, mutta myös hartaita uskovaisia eri seurakunnista liittyy universumin kirkkoon, joka on avoin koulutetuille ja kouluttamattomille, ulkomaalaisille ja peräkylän suomalaistakin suomalaisemmille.”
Kirjassa kerrotaan kaikkiaan 17 suomalaisen matkasta katolisuuteen. Kaikki polut ovat hyvin polveilevia, erilaisia, mutta aidosti todeksi elettyjä. Kuusi tarinaa on myös selkeästi uskoontulotarinoita. Yksitoista muuta henkilöä kertovat mitä erilaisimmista vaiheistaan kuin paluusta kotiin, liittyessään katoliseen kirkkoon. Ääneen kirjassa pääsevät mm. muusikko, kirjailija, näyttelijä, viiden lapsen äiti, ainoa suomalainen dominikaaniveli, sekä Suomen kuuluisin katolilainen, poliitikko Timo Soini.
Kirjassa puhuttelee näiden henkilöiden vahva omakohtainen tapa löytää uskon ytimeen, Kristuksen tuntemiseen ja rukoukseen. Katoliseen kirkkoon ei noin vain liitytä, vaan se on pitkällisen prosessin tulos, missä vapaaehtoisesti perehdytään ja sitoudutaan katolisen kirkon oppiin. Vahvasti yleistäen uskaltaisin sanoa sen tapahtuneen miltei kaikkien kohdalla jonkinlaisen kauneuden löytämisen kautta. Kauneuden, joka on pyhää, ja johon ei liity pintakiiltoa tai teennäisyyttä.
Omat lähimmät kokemukseni katolisuudesta liittyvät Milanon Duomon pitsikirkkoon, joka on jo fyysisenä rakennuksena henkeäsalpaavan kaunis, inhimillisen luovuuden ja taidon tilateos. Voin viipyillä siellä kuunnellen hiljaisuutta tai holvien jumalaista sointia, osallistua messuun ja yhtyä sen sanomaan. Duomoa voisin kutsua kotikirkokseni, sillä minulla on ollut tapana käydä siellä jo kohta 30 vuoden ajan. Keväisin, mennessäni Milanon kansainvälisille sisustusmessuille, aloitin ja lopetin ne osallistumalla Duomon iltamessuihin.
Eräässä illassa 22 vuotta sitten koin siihenastisen elämäni kipeimmän ja kauneimman hetken. Sain jakaa sen tuntemattoman nunnan vieressä kynttilöiden liekkien lepattaessa aivan lähellämme. Hänellä oli viisauden sanat ja rakastava katse, joka näki sieluni pohjille asti. Kokemusta on turha sanoiksi pukea, se pirstaloituisi, mutta koin, miten kipu voi muuttua turvalliseksi kauneudeksi. Se vain tapahtui. Vierailuni Duomossa ovat kuin pyhiinvaellusmatkoja edelleenkin.
Lukemani kirjan loppupuolella kysyn itseltäni, voisiko minusta tulla katolinen? En osaa tänään vastata, koska en tiedä katolisuudesta tarpeeksi. Tunnen monia katolilaisia, niin suomalaisia kuin muunmaalaisiakin, nuo yhteydet ovat merkityksellisiä. Tunnen myös kirkon vastuuhenkilöitä Suomesta ja olen saanut tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Kokemukset ovat olleet rikastuttavia ja pelkästään myönteisiä. Mutta eivät ne riitä perusteluiksi vaihtaa kirkkokuntaa, tarvitsisin selkeitä askelmerkkejä ja vahvan kutsun Häneltä, joka on ollut Avecini jo lapsuudestani asti.
Kunnioitan ja arvostan katolista kirkkoa erityisesti siinä, että se uskaltaa olla avoimesti ja rohkeasti oma itsensä, se ei pyri miellyttämään muuta maailmaa. Se edustaa jotain alkuperäistä ja pysyvää. Ystäväni kanssa sovimme, että jatkamme keskusteluja aiheesta ainakin kerran vuodessa ja aiheen vierestä sitäkin useamminkin.