Sydän hiirenkorvilla
Katson kuvaa arkkukoristeesta betonilattialla.
Ajatuksissa ainoa sisareni, joka hiljan poistui tästä näkyvästä elämästä.
Arkkukoriste / valmistus Kirkkonummen Kukka ja Hautauspalvelu
Sain olla läsnä saattamassa häntä rajan yli. Emme ehtineet puhua kuolemasta, mutta elämästä sitäkin enemmän. Yhteiset lapsuusmuistot olivat vähissä johtuen ikäerostamme. Siitä, kun minä rupesin elämääni tallentamaan, hän oli jo neito kauneimmillaan matkalla aikuisuuteen.
Elämät eri paikkakunnilla etäisyyksien päässä eivät lähentäneet meitä. Toki pidimme harvakseltaan yhteyttä, vaihdoimme kuulumisia ja jokusen kerran tapasimme vanhempiemme luona tai suvun juhlissa. Aika kului molemmilla ruuhkavuosissa lasten ja työn tahdittamina.
Paljon myöhemmin, kun etäisyys oli kaventunut 20 kilometriin, elin toivossa, että pidämme yhteyttä ja näemme useammin. Hänellä siihen olisi ollut jo aikaa, mutta minua rytmitti edelleen työ. Pientä parannusta onnistuimme kuitenkin kehittelemään, kuten kesäiset kyläilyt ja puhelinkuulumiset.
Vaikka sisaruussuhde on elämän pisin ihmissuhde, se ei silti tarkoita suurinta muistokokoelmaa matkan varrelta. Se ei myöskään tarkoita, että ymmärrämme helposti toisiamme. Välillä tuntui kuin meillä olisi ollut eri vanhemmat. Hänellä oli ollut myös isovanhemmat, jotka minulle elivät vain valokuvissa. Etenkin loppuviikkojen aikana hän kaipasi mummoaan, josta hänellä oli läheiset ja niin kauniit muistot, että ne saivat minut itkemään.
Sisaruuskateuttakin ehdittiin riittävästi käsitellä, kateuden aiheet liittyivät enimmäkseen äiti- ja isäsuhteisiin, olimme niin kahtia isän tai äidin tyttöjä. Keskustelumme vaihtelivat hyllyviin soihin, mutta enimmäkseen kiitollisiin ja valoisiin muistoihin. Draaman kaari madaltui ja helpottui, kun uskalsimme katsoa kaikkea aikuisten ymmärtävin silmin. Pyysimme ja annoimme anteeksi toisillemme, sekä yhteisesti sopien myös vanhemmillemme.
Enkä nyt yhtään liioittele, kun totean, että kaiken tämän jälkeen suhteeseemme puhalsi paljon raitista, kuin lapsuutemme kotikaupungin kesäinen merituuli suoraan aavalta ulapalta. Löysimme vahvan yhteisen piirteen: kun asiat oli puhuttu, niihin ei tarvinnut enää palata tai vatuloida.
Koimme aidosti, että ihminen paranee sairaudessakin. Paraneminen alkoi ihmissuhteista, ei vain suhteessa toisiin, vaan myös suhteessa omaan itseen. Näitä löytöjä teimme.
Haaveemme oli, että tekisimme kevätretken kotimaisemiin, meren äärelle hiirenkorvien aikaan. Elämä päätti toisin, koronan jälkitauti pyyhkäisi kaikki unelmamme. Yksi siskoni toive tutulla rannalla kuitenkin vielä toteutuu, kun hänet saatetaan merelle viimeiseen leposijaansa.
Jospa hiirenkorvat koivuissa julistavat silloin uutta elämää.
Ankkuriluodon ranta
Kun katson tarkemmin valokuvan riippakoivusta tehtyä sydäntä, erotan siinä nyt pieniä vihreitä lehtiä. Arkun äärellä kyyneleet estivät näkemästä. Sydän hiirenkorvilla ja punaisilla rakkausruusuilla harmaata arkista betonia vasten sykkii elämää. Se viestii lämpimiä tunteita ja merkityksellisiä kokemuksia viimeiseltä yhteiseltä polultamme rakas siskoni❣️
Pieniä hiirenkorvia ja rakkausruusuja