Sukututkimuksesta Sataman kapakan Hildaan

Kun aloin harrastaa sukutukimusta, en arvannut millaisiin seikkailuihin pääsisin mukaan. Sukupuuni juuristo, sen monihaarainen runko ja oksat rakentuvat keräämistäni tiedoista sukuni historiasta, seurakuntien, virastojen, sukuseurojen ja monien muiden tahojen linkkien kautta, sekä viihtymällä ja viipyilemällä kansallisarkistojen aarteistoissa. Mutta puun lehvästö syntyy niistä lukuisista mielenkiintoisista henkilötarinoista, jotka säilyttävät puun ikivihreänä.

Viime kesäkuussa liityin Leppävirran fb-ryhmään etsiäkseni paikkakunnalta äitini isovanhempien sukujuuria ja asuinpaikkoja. Käyntini Leppävirralla oli unohtumaton, sillä tapasin kaukaisia sukulaisia ja sain kuulla livenä äidinpuolen sukujen vaiheista paikkakunnalla ja kauempaakin.

Hautausmaalla kävellessä minulle tuli tunne, että kaikki siellä lepäävät kuuluivat sukuuni. Sukulaismies, jonka olin juuri löytänyt fb-ryhmästä ja tavannut hänet nyt elämäni ensimmäisen kerran, sanoi miltei jokaisen hautakiven kohdalla: Kuuluu sukuun. Nimet olivat tyypillisiä savolaisia sukunimiä, joten ne jäivät helposti mieleen.

Kun ihmettelin hänelle, miten voi olla, että lähes kaikki vainajat olivat sukua keskenään, hän totesi, että aikoinaan vaimot etsittiin kävellen, harvalla oli edes polkupyörää, joten vaimonhakumatkat eivät olleet välttämättä kovin pitkiä.

Kesän aikana vierailin leppävirtalaisten fb-ryhmässä aika tiuhaan ja elokuussa löysin merkittävän postauksen, missä kauniin kuvan kanssa mainittiin kirjasta, joka kertoi paikkakuntalaisesta Hilda Sofia Hakkaraisesta ja hänen muutostaan Kotkaan 1930-luvulla. Kiinnostukseni heräsi oitis, sillä Kotka on paitsi vanhempieni, myös oma syntymäkaupunkini.

Kannen kuva Hilda Hakkaraisesta sukualbumista. Silja Koiviston alkuperäinen kuva Laura Malmivaara.

Laitoin kirjan nimen Sataman kapakan Hilda ja kirjoittajan Silja Koiviston nimet muistiin, sillä päätin hankkia kirjan. Kirja on julkaistu vuonna 2022, mutta minut se löysi Leppävirran kautta muutama viikko sitten. Ahmin kirjan reilu kolmessa päivässä. Ilman ylisanoja voin todeta, että Silja Koiviston kirjoitustyyli tartutti minut sisältöön niin mukaansatempaavasti, etten muista milloin joku toinen tietokirja olisi tähän kokemukseen yltänyt.

Kirjaan liittyy alkusysäys, kun kirjoittaja Silja Koiviston isoisotädin Hildan dramaattisesta kohtalosta alettiin vihdoin puhua suvun kesken. Selvisi, että Hilda Sofia Hakkarainen, s. 1902, oli ammuttu kuoliaaksi kotkalaisessa ravintola Rauhassa 2.6.1939. Ampuja oli Viljo Pylkkö, s. 1910, joka ampui samalla myös itsensä. Tapahtuma sai paljon julkisuutta niin paikallislehdissä kuin valtakunnallisestikin. Hildan kohtalo innoitti Silja Koiviston lähtemään hyvin perusteelliselle ja merkitykselliselle tutkimusmatkalle, vaikka aikaa tapahtumasta oli kulunut jo reilu 80 vuotta.

Kirja ei kerro pelkästään Hildasta, vaan siinä kuvataan selkeästi yhteiskunnan muuttumista 1920 -1940-lukujen Kotkassa ja Suomessa. Maaltamuutto kaupunkeihin työn perässä oli välttämätöntä, sillä pientilallisilla oli harvoin tarjota elantoa tyttölapsille. Naimaton, nuorehko ja ahkera tyttö pääsi kaupungissa kotiapulaiseksi, ompelijaksi, siivoojaksi tai jopa ahtaajaksi satamaan. Palkat kuitenkin olivat pieniä, eivätkä ne aina riittäneet vuokranmaksuun ja elämiseen, joten lisätienestiä piti keksiä. Jotkut ratkaisivat asian menemällä sataman kapakoihin.

Kun Silja Koivisto kaivoi ja tutki poliisien raportteja Hildasta, löysi hän samalla tietoja muutaman muunkin naisen kohtaloista, joihin hän myös kirjassa perehtyy. Niistä piirtyvä kuva ajasta ja Hildan kohtalotovereista herättää lukijassa surua, jopa toivottomuutta.

Hilda Hakkarainen Kisakentänpuistossa. Taustalla Yhdyspankin kulmatalo. Kuva sukualbumista.

Omakohtaisesti kirja on minulle hyvin informatiivinen jo pelkästään monien katujen, puistojen ja rakennusten nimien osalta. Esimerkiksi Keskuskatu Kotkassa ei ollut minulle koskaan Aleksanterinkatu, eikä Kymenlaaksonkatu Katariinankatu, eikä Sibelius-puisto Kisakentänpuisto.

Kirjassa mainittu Rauhan kahvila on myös uusi tieto, se sijaitsi nykyisen Seurahuoneen paikalla kauniissa puutalossa. Muutenkin kirjan kauniit puurakennukset kaupungin keskustassa olivat kuin koruja, jotka haluaisin nähdä Kotkassa edelleenkin mieluummin kuin latteat elementtirakennukset.

Kirjassa mainitaan luonnollisesti myös Kotkan Ruusu, Rosalia Mäkinen, jonka veli, liikemies Mikko (Mikael) Gurovitsch, oli ensimmäinen sisustussuunnitteluasiakkaani. Lapsuuden ystäväkirjastani puolestaan löytyy sivu, johon kirjan toisen päähenkilön, Viljo Pylkön, lähisukuun kuuluva luokkakaverini on kirjoittanut kauniin muistovärssyn ja liimannut sydänkiiltokuvan.  

Muistoista nousi myös Kotkan kansainvälinen ilmapiiri, sillä olihan siellä Suomen suurin vientisatama. Ei siis ihme, että laivatyttöjä oli vielä ainakin 60-luvullakin. Koulustani löytyi minua hieman vanhempia tyttöjä, jotka leikkasivat viikoittaiset laivalistat paikallisista sanomalehdistä. Näin he pysyivät sataman liikenteestä hyvin kartalla.

Jotain varhaisteinin tuskaa kannoin ilmiöstä, koska kysyin tutulta poliisilaitoksen Kaisu-kanslistilta audienssia poliisipäällikön puheille.  Hän järjesti, joten sain sydän pamppaillen astua hienoon poliisitaloon ja ilmoittautua vierailijaksi. Hissillä nousin kerroksiin ja näin elämäni ensimmäiset liikennevalot toimistohuoneen ovenpielessä. Kaisu neuvoi, miten niiden kanssa toimitaan. Kohtasin poliisipäällikön ja sain kysyttyä, kuinka naispoliisiksi opiskellaan. Kun hän kysyi, miksi halusin poliisiksi, täsmensin haluavani huoltopoliisiksi. Käyntini silloin tuntui tärkeältä ja koin tulleeni ymmärretyksi. Kuulin kuitenkin olevani sillä hetkellä aivan liian nuori, mutta jos aihe myöhemmin vielä kiinnostaisi, sain luvan palata uudestaan. En palannut.

Hildan tarina kosketti ja nosti muistoja iholle, tosin myöhemmiltä vuosikymmeniltä. Lukuelämys oli vahva, puhdistava, karun kaunis ja herättävä. Tyttöjen ja naisten asema on paljon korjaantunut Hildan päivistä, mutta ongelmat eivät ole poistuneet.

Hildan muisto elää, se on taidolla tallennettu kirjan lehdille ja todistaa todeksi edesmenneen kotkalaisen laulajan Veikko Lavin sanat ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeää”.

Kiitin henkilökohtaisesti Silja Koivistoa kirjasta, sekä kysyin luvan käydä Hildan haudalla Kotkassa. Toteutin matkan heti tuoreeltaan sunnuntaina 18. helmikuuta. Kun olin laskenut kaksi punaista ruusua ja sytyttänyt kynttilän, tunsin rauhan laskeutuneen ja lukuprojektini päättyneen.

18.2.2024 Hildan haudalla Kotkassa.

Ajellessani hautausmaalta kohti kotia, kertasin mielessäni Leppävirran hautausmaalla käyntiäni. Muistelin nimiä, joita luki hautakivissä, joukossa oli myös Hakkaraisia, nyt tiedän niiden olleen Hildan sukulaisia. Sukututkimukseni jatkuu ja mielenkiintoiseksi tehtäväkseni jää selvittää, onko Hildan Leppävirralle muuttanut sukuhaara kenties samoja Hakkaraisia kuin äitini sukuun kuuluvat Kaavin Hakkaraiset yli 200 vuotta sitten.   

Enää en ihmettele, että kirjabloggarit valitsivat Silja Koiviston teoksen vuoden 2022 toiseksi parhaaksi tietokirjaksi.

Voin itsekin suositella kirjaa kaikille, jotka haluavat kokea todella vaikuttavan lukuelämyksen.

Kulttuuri kukoistaa bloggari Arja Korhonen toteaa kirjasta mm. seuraavaa: 

Lukijalle: elämäntarina on mainio muistutus siitä, että historiallisten romaanien tutut viisaat, taitavat ja kauniit sankarittaret ovat juuri sitä, mitä ovat - fiktiota. Myös todellisten henkilöiden elämäkerrat usein keskittyvät menestyneimpiin yksilöihin, joten tasapainon vuoksi on tarpeen pitää mielessä, että kaikki eivät menesty eikä siihen edes olisi mahdollisuuksia. Vaikkei niin karun puolelle elämä menisikään kuin Hildalla.  

Kenelle: Lähihistorian lukijoille, naisen asemasta tietoja hakeville, elämäntarinoita janoaville, seksityön todellisuudesta kiinnostuneille, vaaleanpunaista välttäville. 

Ohessa myös linkit kahteen arvosteluun: Helsingin Sanomat https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009081376.html ja Kirjavinkit.fi https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/sataman-kapakan-hilda