Toivon ruusu
Minulla on ollut haku päällä kuivakukkiin, kuivattuihin viljoihin ja kaikkeen kuihtuneeseen. Yleensä etsin elävää elävien joukosta, mutta jokin kuihtumisessa nyt kiehtoo. Olen kierrellyt ja ihastellut alan kaupoissa kiviä ja kuivia heiniä, vaikka en tunnista niistä moniakaan.
Eräässä navettakaupassa viereeni pysähtyi tuntematon henkilö, joka jostain syystä alkoi kertoa asuntomuutostaan ja siitä, kuinka hän oli löytänyt kaapin perältä paperipussin, jonka sisällä oli matkamuisto Israelista yli 20 vuoden takaa. Hän käytti löydöstään ilmaisua kuihtunut pallero. Syy, miksi hän tuli kauppaan, liittyi tähän palleroon. Hän oli nähnyt kaupassa vastaavia ja päätti kysyä mahtoivatko olla samaa sukua.
Selvisi, että kyseessä oli sama kuihtunut pallero, Jerikon ruusu (Anastatica hierochuntica), jota hän oli säilyttänyt tietämättään pussissa kaikki nuo vuodet. Hän sai neuvot kauppiaalta ja lähti tyytyväisenä herättelemään henkiin omaa ruusuaan. Kuuntelin lumoutuneena tuon eksoottisen tarinan, se kolahti. Ostin oitis yhden itselleni, vaikka mieleni olisi tehnyt ahnehtia kaikki pallerot, mutta en uskaltanut, sillä en yleensä pärjää kasvien kanssa. Olen ajatellut, että minulla kuolevat muovikukatkin, jos niitä ostaisin. Mutta entä kuivakukat?
Ensin ihailin Jerikon ruusua viikon hyllyn päällä muiden kuivakukkien joukossa, sitten yhtenä iltana laitoin myyjän ohjeiden mukaan sen vesiämpäriin ihan upoksiin. Aamulla ämpärissä uiskenteli täysin avautunut ja lievästi punertava kasvi. Vaihdoin puhtaan veden ja jätin sen taas rauhaan. Muutaman tunnin kuluttua väri oli vaihtunut vihreäksi. Muutosvauhti oli ihanan nopeaa. Siksi olisin halunnut heti seuraavaksi sen kukkivan, mutta maltti on varmaan valttia. Olihan se jo ilmiselvästi elossa.
Etsin lisää tietoa tästä mystisestä ruususta. Selvisi, että se on kuivien aavikoiden kasvi, jolla on hyvin pienet juuret. Se ei kiinnity juurikaan alustaansa, vaan kuivana aikana se on todellakin kuihtunut pallero, jota tuuli kantaa ja pyörittää pitkin erämaata. Ja kun sade yllättää sen, niin jo pienikin vesimäärä saa sen puhkeamaan vihreään asuunsa ja kukkimaan, kunnes kuivuus kuihduttaa sen uudestaan. Tämä kiertokulku jatkuu ja jatkuu. Sanotaan, että Jerikon ruusulla on kyky kuivua, mutta ei kuolla. Luonnossa Jerikon ruusua tapaa paitsi Lähi-Idässä, myös Pohjois-Amerikassa.
Tähän ruusuun liittyy myös paljon symboliikkaa, sitä annetaan mielellään uuteen kotiin lahjaksi, joka periytyy sukupolvelta toiselle, edustaa jatkuvuutta. Samalla sen uskotaan karkottavan pois huonoa energiaa ja kutsuvan kotiin siunauksia.
Sillä on myös syvä uskonnollinen merkitys, siksi monissa maissa sitä kutsutaan Ylösnousemuksen kukaksi, joka viedään surukotiin muistuttamaan sielun ylösnousemuksesta. Toiset taas kutsuvat Jerikon ruusua Pyhän Neitsyt Marian kukaksi, ymmärrettävää, kun pohtii hänen esikoisensa elämänkaarta. Ohittaa ei voi myöskään Laupiaan samarialaisen tarinaa, jota tämä sama esikoinen kertoi Jerikon tien varrelta. Laupiaan samarialaisen kertomus on häkellyttävän totta edelleenkin.
Kysyn itseltäni, huomaanko lähimmäiseni tässä lähellä omalla polullani. Vai katsonko ohi kauemmas pysähtyen vasta niihin uutisiin, joissa kerrotaan eri puolilla maailmaa käytävistä sodista, mellakoista, nälänhädästä ja sorrosta. Kauheuksista. Olenko menettänyt toivon? En, sillä olen nähnyt kuivan palleron ihmeen. Olen löytänyt monia tapoja tarjota läikähtävää puhdasta vettä, jotta elämä oikeasti vielä virkoaisi. On ollut etuoikeus liittyä auttajien ketjuun, olla siinä yksi lenkki. Se koskettaa, rohkaisee ja antaa merkitystä elämään.
Katselen parhaillaan omaa Jerikon ruusuani kristallimaljassa, joka taittaa upeasti kaikki spektrin värit. Spektrillä on toivon viesti. Ehkä vaihdan vielä vettä astiassa ja odottelen puhkeaako se kukkaan, tai sitten annan sen nauttia pohjalla olevan vesitilkan ja alan seurata kuivumisen prosessia. Laitan sitten takaisin hyllylle tai annan ”tuulen” lennättää sen eteenpäin.
